lepään aalloilla

mumford & sons - ghosts that we knew



been tryin' hard not to get into trouble, but i've got a war in my mind,
August 26th.


Muutama päivä, viikko tai kuukausia. Kuka niitä enää edes laskee. Minä en ainankaan, sillä perässä pysytteleminen on jo kylliksi haasteellista. Olen unohtanut ja samalla muistanut yhtäkkiä tarkemmin. Ollut passiivisempi kuin aikoihin. Tarttunut kirjaan ja unohtanut hetkeksi ulkomaailman, tarkoituksellisesti ollut hetken tavoittamattomissa.

Nyt haluaisin lainata Kjell Westöä, tarkemmin ottaen erityistä kappaletta teoksesta Leijat Helsingin yllä. Sivunumeroon 120 päästyäni huokaisin helpotuksesta. Vaikka olen ollut lähiaikoina hiljainen, voi hän näillä sanoilla täsmentää ajatukseni täydellisesti.

"Joidenkin ihmksten elämä kulkee hiljakseen eteenpäin kuin polkupyörä.
Toisten ihmisten elämä istuu perheautossa.
Eräiden elämä kiitää kuin hullu Maserati kunnes törmää kallioseinämään.
Muutamat ovat raketteja kunnes räjähtävät valkoisiksi avaruushattaroiksi kuin Challenger 86.
Muutamat elävät Teknologian ja Ekologian avaruudessa, heitä ei pysty koskettamaan.

Mutta useimmat kulkevat jalan, kompuroivat ympyrää, kaatuilevat mennessään.
Joka päivä on niin paljon pelkoa, joka päivä on niin paljon rohkeutta.
Me olemme rikkinäisiä lapsia, meidän sydämistämme tuprahtaa taivaalle pienten pörrösiipisten nokienkelten parvi.
Tarkoitamme hyvää, mutta teemme pahaa.
Eikä yksikän ihminen pääse tähdelleen.
En ole koskaan tiennyt kenelle puhun.
Eikä yksikään ihminen pääse tähdelleen."